Pirjo Ala-Kapee
PÄIVÄKIRJANI KERTOO 1996 - 2008

Elämän maisemat vaihtuvat. Uudet vuosikymmenet tulevat. Näköalat avartuvat matkanteon myötä.
(Anno Domini 1996)


I MUUTOSTEN VUOSI 1996

Yhteiset kokemukset talteen

En ole kirjoittamassa perinteisiä muistelmia. Olen vuosikymmeniä kirjoittanut muistiin jokaisesta päivästäni tapahtumia ja tunnelmia, eräänlaista tajunnan virtaa. Niiden pohjalta ajattelin piirtää nettiämme käyttäen palan elämän kulkua ja hallinnon historiaa sen kunniaksi, että lääninuudistuksesta tuli kuluneeksi joulukuussa 2006 jo 10 vuotta. Samalla olen innostamassa Itä-Suomen lääninhallituksen koko henkilökuntaa kirjoittamaan tänne nettiin myös omat kokemuksensa. Näin voisimme koota yhteisen ainutlaatuisen kokonaisuuden yhteisistä kokemuksistamme.

Monelle lääninuudistus merkitsi aseman muutosta ja horjutti perinteisesti erittäin korkealle arvostetun työpaikan statusta. Olen keskustellut 10 vuoden takaisesta muutoksesta lääninhallitusta pitkään palvelleiden virkamiesten kanssa. Muistot ahdistavat monia edelleen. Uudistuksen yhteydessä lääninhallitusten henkilökunta tuli julkisuudessa leimattua lähes tarpeettomaksi. Arvostelijat eivät yleensä edes ottaneet selvää, mitä lääninhallitukset tekivät. Nyt siis olisi aika yhdessä kirjoittaa omat kokemukset ulos nahoista.

Negatiivinen julkisuus masensi monia. Erityisesti omien maakuntalehtien kirjoitukset ja kommentit iskivät henkisiä haavoja. Monesta tuntui siltä, ettei tukea työlle tullut niistä alueen omista tiedotusvälineistä, joita itse ja koko lähiympäristö seurasi. Joka aamu avasi oman lehden ja radion pelolla, että millaisia kommentteja nyt on tulossa. Ruokakaupan kassajonossakin saattoi olla tunne, että kaikki katsoivat pitkään.

Toivon siis, että me Itä-Suomen lääninhallituksen henkilökuntana kirjoittamme, miltä muutoksen vuodet tuntuivat omalta kannalta. Näin saataisiin koottua myös arvokasta tietoa siitä, miten työelämän muutokset koetaan ja miten ne vaikuttavat henkilökunnan hyvinvointiin. Varmasti nämä yhteiset kokemukset antaisivat myös eväitä siihen, miten työelämän muutoksia vastaisuudessa voitaisiin hoitaa entistä paremmin. Kannustan siis näillä omilla nettimuistelmillani kaikkia muitakin kirjoittamaan ja synnyttämään yhteistä nettimuistelmien kokonaisuutta.

Tasa-arvo etenee

Kuulun siihen suomalaisten naisten ikäluokkaan, joka on joutunut taistelemaan monesta asiasta sukupuolensa vuoksi. Ääntä on ollut pakko korottaa. Muuten olisi tullut 157-senttisenä naisena tallotuksi pitempien jalkoihin. Sanomisen vapautta sallivan kotikasvatuksen ansiosta sanavarasto on ollut ajoittain liiankin laaja. Tulista temperamenttia on ollut pakko yrittää sammutella, vaikkei siinä aina ole onnistunutkaan. Joskus myös karjalaisesta välittömyydestä on ollut haittaa ja suorasukaisuus on ymmärretty ilkeilyksi. Mutta elämä on elämää ja onneksi me ihmiset olemme erilaisia.

Valintani Vantaan kaupunginjohtajaksi syksyllä 1988 herätti kaiken muun poliittisen melskeen lisäksi myös sukupuoleni vuoksi keskustella. Eräissä arvioissa naisten kyvyt yleensä tällaisiin suurten kaupunkien johtajien tehtäviin jopa kyseenalaistettiin. Olin Manner-Suomen ensimmäinen naispuolinen kaupunginjohtaja. Vantaa oli tuolloin asukasluvultaan Suomen viidenneksi suurin kaupunki. Maarianhaminan kaupunginjohtajaksi oli samana keväänä valittu myös nainen, mutta suomenkieliset heräsivät keskustelemaan aiheesta vasta valintani yhteydessä. Keskustelun taso yllätti ja suoraan sanoen myös masensi.

Valintani aikaan samana vuonna 1988 myös ensimmäiset naispapit vihittiin virkaan ja vuotta aikaisemmin oli astunut voimaan uusi tasa-arvolaki. Naisten tulo uusille ammattialoille herätti outoja epäluuloja ja kysymyksiä. Miten naiset pärjäävät perinteisillä miehisillä aloilla ja yleensä johtajina. Sopiiko nainen tällaisiin tehtäviin? Ei millään nyt uskoisi, millaisia puheenvuoroja yleensä voitiin aiheesta käyttää 20 vuotta sitten. Tapasin P ietarin kaupungi njohtaja Valentina Matvienkon marraskuussa 2006. Hä n ke rtoi joutuneensa oman vaalinsa yhteydessä sukupuolensa vuoksi kovaan ryöpytykseen, joka lopulta sitten kääntyikin hänen voitokseen. On aina muistettava, että kansalaisista puolet on itse naisia.

Suomessa arvostelu oli vielä vuonna 1988 sikäli ymmärrettävää, että kunnallispolitiikassa naisten läpimurto valtuustoihin oli alkanut vasta vuoden 1972 kunnallisvaaleista. Asenteiden muutos vie aina vuosikymmeniä. Vuoden 1977 kunnallislaki mainitsi, että jokaisessa kunnassa tuli olla kunnanjohtajan virka, mutta kaikissa pienissä kunnissa ei vielä tuolloinkaan siirrytty edes kunnanjohtajajärjestelmään.

Kunnanvaltuustojen puheenjohtajina oli 1980-luvulla naisia vähän. Suomen ensimmäinen valtuuston puheenjohtaja oli valittu 1960-luvulla. Hän oli emäntä Hilda Maukonen Karttulasta. Kun Espoon nykyinen kaupunginjohtaja Marketta Kokkonen 1980-luvulla haki Tuusulaan kunnanjohtajaksi, hän ei tullut valituksi. Häntä ei pidetty varteenotettavana hakijana. Kokkonen valittiin kuitenkin muutamia vuosia valintani jälkeen Tuusulaa huomattavasti suuremman ja dynaamisen Espoon kaupunginjohtajaksi. Kun maaherra Eva-Riitta Siitonen valittiin keväällä 1996 Helsingin ylipormestariksi, Helsingin seudulla oli akkavalta.

Vantaalla kaikki johtopaikat olivat 1990-luvun puolessavälissä naisten käsissä. Kaupunginvaltuustoa johti Kaarina Dromberg ja hallitusta Tuija Ihalainen. Monet arvoivat, että tulppa aukesi valintani yhteydessä ja naisia tuli nopeasti sen jälkeen monissa kaupungeissa johtopaikoille. Monet olivat tosin myös sitä mieltä, että kunnallispolitiikasta valta ja hohto olivat  karisseet laman vuoksi. Siksi miehiä ei olisi enää kovasti kiinnostanut lähteä kilpailemaan johtopaikoista. Naiset saivat hoitaakseen kunnissa laman ongelmat ja arjen asiat.

Tasa-arvo vahvistui Suomessa 1980-luvulta lähtien. Muunkinlaiset suuret muutokset myllersivät myös kansainvälisessä politiikassa. Gorbatshov valittiin suuren naapurimaamme johtoon. Sotien jälkeinen status quo järkkyi. Vuonna 1989 murtui Berliinin muuri ja Saksat yhdistyivät seuraavana vuonna. Tunsin juhlallisesti sanottuna olevani joukossa itsekin yksi suomalaisen naisen esteiden ja muurien murtaja. Siirryin kansanedustajan tehtävistä kesken vaalikauden Vantaan kaupunginjohtajaksi vappuna 1989. Lähtö oli sikäli henkisesti helppo, e ttä hyvä ystäväni Tarja Kautto Vantaalta seurasi minua eduskuntaan. Ikävä tuli mielenkiintoista työtä ja työtovereita eduskunnassa. Olin pitänyt työstäni kansanedustajana, mutta halusin tarttua eteeni tulleeseen uuteen tilaisuuteen.

Haasteellinen Vantaa

Vantaan kaupunki on aina ollut kasvava, nopeasti kehittyvä ja haasteellinen. Pääsin johtamaan nuorta kotikaupunkiani, jonka kaupunginvaltuutettuna olin toiminut vuodesta 1976 ja jossa hallintoa uudistettiin parhaillaan poikkeuksellisen dynaamisesti. Vantaa oli koko maassa edelläkävijä ja mursi luutunutta kunnalliskulttuuria. Lautakuntien määrä vähennettiin ja päällekkäisyyksiä purettiin. Toimialoja yhdistettiin ja sosiaali- ja terveystoimi koottiin yhteisen lautakunnan ja organisaation kokonaisuudeksi. Perustettiin materiaaliyksikkö, joka vastasi koko kaupungin hankinnoista ja kilpailuttamisesta. Monissa kunnissa mietitään vasta nyt uudistuksia, jotka päätettiin Vantaalla jo 18 vuotta sitten.

Myös tietotekniikka valjastettiin Vantaalla jo 1990-luvun alussa hallinnossa avuksi. Rakennettiin oma tietojärjestelmä ja asiakirjat alkoivat kulkea sähköisessä muodossa lautakuntakäsittelystä kaupunginhallitukseen ja – valtuustoon. Sähköposti oli Vantaalla arkinen työkalu, jonka käyttöä valtionhallinnossa tuolloin muutaman ministeriön kansliapäällikkö vasta suunnitteli, mutta suurin osa oli vakuuttunut, ettei koskaan ainakaan itse tarvitsisi moista välinettä omassa työssään. Kun olin esittelemässä ministeriöiden kansliapäälliköille Vantaan järjestelmää, muutama kansliapäällikkö totesi, ettei heillä tule koskaan olemaan aikaa itse kirjoittaa sähköpostiviestejä. Sitä varten ovat sihtee rit.

Vantaa oli hallinnon k ehittämisen kannalta loistava työpaikka. Koko aja n sai olla mukana luomassa uutta. Työtoverit olivat innostuneita, innovatiivisia ja motivoituneita. Pääsuunnittelija Raila Paukku ja talouspäällikkö Anders Kaustinen olivat loistavia uudistajia. Olimme kehittämässä yhdessä uutta kunnalliskulttuuria. Muiden kuntien epäilyt eivät intoamme latistaneet. Monien kuntien edustajat kävivät tutustumassa hallinnonuudistukseemme. Useimmat totesivat, ettei heillä ole tarvetta yhdistää toimintoja. Monet pitivät vastaavaa prosessia omissa kunnissaan peräti poliittisesti mahdottomana.

Erityisesti sosiaali- ja terveystoimen yhdistämistä ja yhteisen lautakunnan perustamista ei ymmärretty toiminnallisesti järkeväksi, vaikka asukkaan kannalta katsottuna kaikki tosiasiat puolustivat yhdistymistä. Tamperelaisetkin pudistelivat epäluuloisesti vielä 1990-luvun alussa päätään. Palvelujen tuotantokustannuksia ja yksikköhintoja ryhdyttiin laskemaan ja vertailemaan erilaisten tuotantotapojen kustannuksia. Vantaan luottamusmiesjohto oli sitoutunut koko uudistukseen ja vei prosessia eteenpäin määrätietoisesti. Valtuuston puheenjohtaja Jukka Peltomäki ja hallituksen puheenjohtaja Kai K. Kronman odottivat tuloksia malttamattomina.

Vantaan 1990-luvun hallinnonuudistuksessa oli tärkeää, että palvelujen tuottaminen yhdistettiin uusiksi kokonaisuuksiksi. Yrityspalvelut järjestettiin niin, että yrittäjät saivat kaikki palvelut kaavoituksesta henkilökunnan koulutukseen samalta luukulta. Asukkaiden palveluja pyrittiin tehostamaan eri viranomaisten yhteistyöllä, front office –periaatteella, yhteispalvelupisteisiin jo ennen varsinaisen lain voimaantuloa. Ensimmäinen laki yhteispalveluista säädettiin vuonna 1993.

Vantaa oli yhteispalvelussa koko valtakunnassa edelläkävijä, jopa niin innokas, että tietosuojavaltuutettu Kuopus epäili tarkastuskäynnillään vantaalaisten saavan samalta luukulta liian helposti monia eri viranomaisten palveluja peräti niin, että tietosuojan periaatteet olivat jäämässä hyvän ja tehokkaan palvelun jalkoihin. En malttanut olla kommentoimatta, että Kuopuksen ohjeita noudattamalla Vantaalla ei kohta olisi ennen pitkään asukkailleen tarjottavana juuri muuta kuin tietosuoja.

Asukkaat olivat erittäin tyytyväisiä yhteispalveluihin. Samalla luukulla saattoi hoitaa monen eri viranomaisen asiat. Ei tarvinnut juosta ympäri kaupunkia luukulta toiselle. Apulaiskaupunginjohtaja Jaakko Vastamäki ja hallintosihteeri Pirkko Andrejeff olivat ottaneet hoitaakseen yhteispalvelun kehittämisen. Vantaan nimismiehestä Matti Vuorisesta saimme erinomaisen yhteistyö kumppanin.
Myös työvoimaviranomaiset, verottaja, kela ja seurakunnat tulivat toimintaan mukaan.

Vantaan hallinnonuudistus osui keskelle syvää lamaa. Vuonna 1991 työttömyys lisääntyi koko maassa ja markka devalvoitiin. Seuraavana vuonna pankkitukeen käytettiin miljardeja valtion varoista ja Suomen markka päästettiin kellumaan. Vuonna 1993 Suomessa oli puoli miljoonaa työtöntä. Ahdinko ja epävarmuus tulevaisuudesta olivat tosiasioita naapurustossa, tuttavien piirissä ja myös luottamusmiesten keskuudessa. Myös oma mieheni joutui työttömäksi.Koko Suomi oli syvässä lamassa. Tuhannet menettivät työnsä, asemansa, yrityksensä, asuntonsa ja olivat henkilökohtaisessa konkurssissa.

Lama näkyi kaikessa, myös kunnallisessa päätöksenteossa. Vaadittiin nopeita säästöjä, mutta lakisääteisiä palveluja ei kuitenkaan ollut mahdollista leikata. Asukkaiden työttömyys heijastui heti toimeentulotuen tarpeen jyrkkänä kasvuna ja elatustuen saatavien perintäongelmina. Luottamusmiehet vaativat virkamiehiä laatimaan vaihtoehtoisia päätösesityksiä ja virkamiehet luottamusväeltä selkeitä päätöksiä. Aina ei helposti löytynyt yhteistä säveltä. Laman syvyyttä ei kukaan osannut täysin arvioida. Nyt tiedämme, että laman seuraukset ja vaikutukset ovat olleet erittäin merkittäviä koko yhteiskunnassa.

Laman vaikutukset tuntuivat Vantaan kaupungin taloudessa poikkeuksellisen raskaina. Kaupungin verotulot romahtivat ja menot lisääntyivät. Toimeentu lotuen tarve kasvoi työttömyyden aja essa asukkaat ahdinkoon. Kahden asunnon loukkuun j äi tu hansia. Vantaan valtionosuudet olivat vähentyneet kantokykyluokan nousujen myötä. Vantaa oli luokiteltu rikkaaksi kaupungiksi, jonka tuli tulla toimeen verotuloillaan.

Vantaan talouteen syntyi verotulojen romahduksen vuoksi huomattava alijäämä, jota oli paikattava lainanotolla ja henkilöstömenojen säästöillä. Talouden pohja petti ja kaupunki velkaantui. Terveyden, sosiaalitoimen ja koulutuksen palvelut pyrittiin hoitamaan mahdollisimman hyvin talouden ahdingosta huolimatta. Henkilökunnan lomautuksiin oli kuitenkin pakko turvautua, samoin vapaaehtoisiin palkkasäästöihin.

Koko henkilökunta oli mukana talouden säästötalkoissa poikkeuksellisella tavalla. Ammattiyhdistysväki ymmärsi tilanteen erittäin hyvin. Järjestöt sitoutuivat säästövelvoitteisiin. Otin itse muiden tavoin säästöjä saadaksemme palkatonta virkavapautta ja olimme kuitenkin töissä. Tein lomieni aikana palkattomina työpäiviä myös päiväkodeissa nähdäkseni hoitohenkilökunnan arkea. Ongelmista huolimatta vallitsi hyvä yhteistyön henki ja tarve näyttää, että selviämme.

Vantaalla laman raskautta lisäsivät oikeusprosessit, jotka käynnistyivät vuonna 1995, kun eräät virkamiehet ja luottamusmiehet joutuivat tutkittaviksi ja oikeuteen epäiltyinä väärinkäytöksistä ja lahjusten ottamisesta. Kielteinen julkisuus lankesi koko kaupungin ylle ja teki meidän kaikkien muutenkin raskaan työn entistä raskaammaksi. Samaan aikaan Keskusrikospoliisin mahtava toimitalo valmistui Vantaan Tikkurilaan, joten kuulusteluihin oli lyhyt matka ja KRP:n palvelut lähellä. Tämä todettiin monta kertaa pieni huumorin pilke silmäkulmassa. KRP oli tehnyt oikean valinnan rakentaessaan päämajansa Tikkurilaan hyvien yhteyksien päähän ja asiakkaita lähelle.

Monista tuntui siltä, että oli antanut koko elämänsä tälle kaupungille, mutta mikään ei riittänyt. Kaupungin asukasluku kasvoi syntyvyyden ja muuttoliikkeen ansiosta ja  ylitti vuonna 1995 jo 165 000. Vantaa ohitti asukasluvussa Suomen Turun ja nousi asukasluvultaan neljänneksi suurimmaksi kaupungiksi.

Palvelutarpeet kasvoivat ja tulot vähenivät. Henkilökunta teki töitä laskematta tunteja. Yritimme säästää kaikesta. Osa virkamiehistä luopui vapaaehtoisesti kokouspalkkioistaan. Syvälle talouslamalle emme kuitenkaan voineet mitään. Työttömyyttä emme pystyneet yksin nitistämään. Talouden kylmät realiteetit eivät olleet päätösvallassamme. Koko Suomen talous oli sukeltanut syvälle.

Kunnallistalouden erikoisasiantuntija Heikki Helin piti Vantaan talouden ongelmiin yhtenä s y yllisenä valtionhallintoa, koska Vantaan kantokykyluokan nousut olivat olennaisesti vähentäneet valtionosuuksia. Valtionhallinnossa ei ollut ymmärretty, että nopeasti kasvanut kaupunki joutui koko ajan rakentamaan lisää kouluja, päiväkoteja ja kunnallistekniikkaa. Muuttoliikettä ei voinut hillitä estämällä kansalaisten palvelujen saantia.

Elämäni raskas käännekohta

Jokaisella ihmisellä on elämässään rajuja käännekohtia, jolloin on pakko pysähtyä miettimään elämän tarkoitusta ja rukoilemaan voimia jaksaa eteenpäin. Tyttäreni perhe muutti talvella 1993 Yhdysvaltoihin, kun vävyni lähti tutkijaksi Havardin yliopistoon neljäksi vuodeksi. Meillä oli kova ikävä kahta pientä tyttärentytärtämme, jotka merkitsivät meille paljon. Kun arjen murheet täyttävät mielen, lasten näkeminen ja ilo pyyhkivät isovanhempien kaikki surut hetkeksi pois. Ilman lapsien säännöllistä tapaamista elämä tuntui ajoittain merkityksettömältä. Lapset veivät palan iloamme ja elämäämme mennessään.

Raskain oli kuitenkin vasta tulossa. Valmistauduin talvella 1994 viettämään 50-vuotispäiviäni. Saimme kannettavaksemme uskomattoman painavan taakan. Helmikuussa miehessäni oli todettu yllättäen pitkälle edennyt keuhkosyöpä, jota ei enää voinut leikata. Syöpä oli levinnyt jo imusolmukkeisiin. Sädehoito oli ainoa hoito, jota voitiin enää yrittää. Elämämme pysähtyi siihen paikkaan. Kaikki näytti kaaokselta. Mieheni tuli syntymäpäivilleni suoraan ensimmäisestä sädehoidosta. Kaikki tulevaisuude n suunnitelmat muuttuivat. Ahdistus ja epävar m uu s täyt tivät elämämme. Työmurheet asettuivat omaan arvoonsa. Ne eivät sittenkään olleet elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Surustamme välittämättä maailma jatkoi menoaan. Emme tienneet, mitä tulevaisuus toisi tulessaan meidän henkilökohtaisessa elämässämme. Kuinka kauan mieheni elää? Sitä emme jaksaneet edes kysyä ääneen. Suomessa järjestettiin vuonna 1994 kansanäänestys EU:sta ja 57 prosenttia oli liittymisen puolella. Eurooppa jatkoi yhdentymistään. Suomi liittyi vuonna 1995 EU:n jäseneksi ja sai MM-kultaa jääkiekossa. Näin jälkeenpäin ajatellen tuo vuosi oli kuin unennäköä, toivon ja epätoivon päivien vuorottelua.

Lääninuudistus valinkauhassa 

Julkinen sektori oli säästöjen ja supistusten kohteena 1990-luvun lamavuosina. Kuntien ja valtion oli tultava toimeen pienemmillä menoilla. Hallintoa pyrittiin supistamaan ja tehostamaan. Läänien rajojen ongelmat tunteneet kansanedustajat Kari Rajamäki ja Armas Komi, Kuopion Kauppakamari ja Mikkelin läänin yrittäjäyhdistys virittelivät vuonna 1991 keskustelua kolmen Itä-Suomen läänin yhdistämisestä valtion aluehallinnon tehostamiseksi. Kun maaherra Kauko Hjerppe oli jäämässä eläkkeelle, pohdittiin myös, voisiko Hjerppen seuraaja olla Mikkelin tai Pohjois-Karjalan läänin maaherra. Keskustelu voimistui edelleen keväällä 1992, kun Pohjois-Karjalan maaherra Esa Timonen jäi eläkkeelle.  Seuraaja kansanedustaja  Hannu Tenhiälä valittiinkin maaherraksi vain määräajaksi. Tämän ratkaisun voi katsoa jo ennakoineen suurlääniä.

Lääninhallituksen tehtävät ovat muuttuneet vuosisatojen aikana. Lääninhallitukset hoitivat 1970-luvulle asti maalaiskuntien kaavoituksen ja 1990-luvulle asti aluesuunnittelun. Kuntien viratkin perustettiin lääninhallitusten päätöksin. Kunnat olivat riippuvaisia siitä, mitä lääninhallitukset suunnittelevat ja päättävät. Järjestelmä oli keskitetty ja valtionhallinto dominoi, sillä luonnollisesti myös ministeriöt lääninhallitusten kautta vaikuttivat vahvasti kunnalliseen päätöksentekoon. Mitenkään demokraattisena valtion aluehallintoa ei voinut pitää. Maakuntahallinto oli heikko ja itse asiassa lääninhallitukset hoitivat maakunnan kehittämistehtävät.

Vielä 1980-luvun puolivälissä haluttiin perustaa uusia läänejä, mutta eduskunta hylkäsi esityksen. Olin eduskunnassa uusien läänien perustamisen kannalla. Maakuntien miehet ja naiset olivat saaneet minut vakuuttuneeksi siitä, että päätöksenteko olisi pitänyt saada lähemmäs asukkaita. Kainuu, Pirkanmaa ja Satakunta olivat päätöksestä hyvin katkeria, koska näissä maakunnissa ei ollut omaa lääniä.

Lääninhallitusten asema alkoikin sen jälkeen 1990-luvulla nopeasti muuttua. Uuden poliittisen linjauksen mukaan valtion aluehallintoa ryhdyttiin hajauttamaan ja maakunnallista aluehallintoa vahvistamaan. Lääninoikeudet erotettiin lääninhallituksista ja ympäristöasiat siirrettiin perustettaviin ympäristökeskuksiin. Vuodesta 1994 lääninhallitukset eivät enää vastanneet alueellisesta suunnittelusta eivätkä kehittämisestä, sillä tehtävät siirrettiin maakuntien liitoille. Suomi liittyi 1995 Euroopan unioniin. Tämä edellytti, että oli vahvistettava kahta EU:n vaatimaa periaatetta: kunnallista demokratiaa ja kunnista lähtevää alueellista suunnittelua. Lääninhallitustehtävät muuttuivat.

Syyskuussa 1995 valtioneuvosto asetti Aluehallinto 2000-hankkeen. Hallintoministeri Jouni Backman veti hallinnon uudistusta. Tavoitteena oli vähentää läänejä ja perustaa valtion yhtenäiset elinkeinopiirit. Vaihtoehdot hahmottuivat nopeasti ja radikaalinen viiden läänin ja 13 työvoima- ja elinkeinokeskuksen järjestelmä tuli lopulliseksi esitykseksi. Hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta hyväksyi kesäkuussa 1996 linjaukset.

Kesällä 1996 lääninhallituksissa elettiin valtavaa epävarmuuden aikaa. Lääninhallitukset valmistelivat kesken parhainta kesälomakautta kuumeisesti valtioneuvoston linjauksia vastustavia kannanottoja. Kaikki lääninhallitukset pi tivät parhaana ratkaisuna, että koko valtion aluehallinto olisi koottu läänin hallitusten yhteyteen. Entiset läänit oli s i säi lytettä vä. Lääninhallitukset korostivat lausunnoissaan, että valtionhallinnon uudistus olisi pitänyt aloittaa keskushallinnosta.

Pohjois-Karjalan läänissä oli tehty hallintoministeri Jouni Backmanin pyynnöstä tammikuussa 1996 selvitys, miten lääninhallituksen yhteyteen olisi koottu valtion aluehallintoviranomaiset. Pohjois-Karjalassa puolustettiin omaa lääniä kiivaasti. Toukokuussa 1996 Tasavallan presidentti Martti Ahtisaarelle luovutettiin peräti 70 000 pohjoiskarjalaisen allekirjoittama adressi oman läänin puolesta.
Pohjois-Karjalassa vastustettiin läänien määrän vähentämistä ja omaa l ääniä yksissä tuumin talvisodan hengessä. Lääni oli perustettu vuonna 1960 ja ollut ratkaisevasti vaikuttamassa koko Pohjois-Karjalan kehitykseen. Siksi vastustus oli hyvin ymmärrettävää. Pohjois-Karjalan lääninhallitus oli keskeinen ja arvostettu aluehallintoviranomainen omalla alueellaan.

Laaja Itä-Suomen yhteistyö tiivistyi kuitenkin koko ajan eri tavoin.  Valtioneuvosto asetti Pohjola-yhtiöiden pääjohtaja Yrjö Niskasen johdolla tammikuussa 1996 laajan Itä-Suomi –työryhmän, jossa varapuheenjohtajana toimi Merita-pankin sidosryhmäjohtaja Matti Korhonen. Ryhmä esitti loppuraportissaan 60 toimenpide-esitystä Itä-Suomen kehittämiseksi. Omalta osaltaan tämä työ vahvisti itäsuomalaista yhteistyötä ja lähensi maakuntien liittojen muutenkin varsin hyvää yhteistyötä entisestään. Yhteistyö tasoitti maaperää myös yhteiselle läänille.

Vuodet 1993-1996 merkitsivät  lääninhallituksissa suurta epävarmuutta. Lääninhallitusten toimintamenoja oli supistettu rajusti, vuoden 1996 alkuun mennessä  peräti 38 prosenttia. Lääninhallitusten henkilökunnasta 600 oli siirretty muihin tehtäviin. Läänejä ajettiin alas ja säästövelvoitteet tuntuivat kohtuuttomilta.

Lääninhallituksista kuului äänekästä arvostelua, jonka mukaan hallinnon uudistus olisi pitänyt aloittaa keskushallinnosta. Henkilökunta eli jatkuvassa epävarmuudessa. Kukaan ei oikein tiennyt, miten uudistus etenisi. Myöskään maaherrat virastojen johtajina eivät täysin tienneet uudistusprosessin eri vaiheista ja henkilökunnalle asiasta tiedottaminen oli vaikeaa. Huhuja liikkui enemmän kuin tietoa.

Lääninhallituksissa oli toiminut vuodesta 1989 lähtien lääninneuvottelukunnat, jotka lakkautettiin toimikauden päättyessä vuoden 1993 lopussa. Aluekehitysvastuu siirtyi vuoden 1994 alussa maakunnallisille liitoille. Laki muutti aluepolitiikan valmistelun ja toteuttamisen ohjelmaperusteiseksi ja samalla EU:n vaatimusten mukaiseksi. Ohjelmien valmistelu ja toteuttaminen edellytti tiivistä yhteistyötä alueiden sisällä eri viranomaisten, kuntien ja yritysten kesken. Lääninhallituksista oli tarkoitus kehittää yleishallintoviranomaisia, joiden yksi tehtävä oli peruspalvelujen arviointi.

Lääninuudistus päätetään eduskunnassa 10.12.1996

Sisäministeriössä oli jo maaliskuussa 1996 esillä läänien uudet aluejakovaihtoehdot. Kesäkuussa 1996 hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta päätti hallintoministeri Jouni Backmanin esityksen mukaisesti linjauksista. Vuoden 1997 talousarvioesitys sisälsi hallituksen esityksen lääninhallitusten lukumäärän vähentämiseksi Manner-Suomessa viiteen. Uudistus oli tuotu eduskunnan käsittelyyn.

Kaikki eivät vieläkään uskoneet muutoksen etenevän eduskunnassa syksyn 1996 aikana nopeasti. Lääninhallituksissa eli toivo, että eduskunta muuttaisi hallituksen esitystä. Maaherrat olivat eduskunnassa valiokuntakäsittelyssä marraskuussa 1996 kuultavina ja esittivät vahvaa kritiikkiä hallituksen esitykseen. Läänit haluttiin pitää rajoiltaan entisinä ja perustettavat TE-keskukset  olisi liitettävä lääninhallituksiin.

Sisäministeriössä valmistauduttiin kuitenkin jo lääninuudistuksen toimeenpanoon. Lokakuussa 1996 oli perustettu johtoryhmä, jonka puheenjohtajana toimi hallitusneuvos Ritva Viljanen ja yhtenä jäsenenä oli Mikkelin lääninhallituksen kansliapäällikkö Reijo Luhtavaara. Uudistus aikataulutettiin. Joulukuussa oli tarkoitus saada eduskunnan päätökset. Tammikuussa 1997 henkilökunnalle järjestettäisiin tiedotustilaisuudet, helmikuussa annettaisiin asetus ja päätös aluejaosta, nimistä ja sijaintikaupungeista ja maaliskuussa valittaisiin uudet maaherrat.

Eduskunta hyväksyi lääninhallituslain toisessa käsittelyssä 7.12.1996 äänin 101-95 ja kolmannessa käsittelyssä 10.12.1996 äänin 102-92. Päätös oli monelle karvas pettymys, sillä varsinkin Pohjois-Karjalassa oli sitouduttu omaan lääniin vahvasti. Valtioneuvoston 6.2.1997 tekemä päätös läänien sekä lääninhallituksen toimipaikoista ja nimistä tuotti myös kuopiolaisille pettymyksen, sillä Itä-Suomen lääninhallituksen keskuspaikaksi määrättiin Mikkeli. Uuden läänin sisällä oli ristivetoa, kun myös joensuulaiset olisivat olleet Kuopion kannalla. Kun lääninhallitusasetus annettiin 7.2.1997, muutos oli lainsäädännöllisesti valmis astumaan voimaan 1.9.1997. Uudet maaherrat valittiin 21.3.1997.

Itä-Suomen lääninhallituksen tulevasta toimipaikasta Mikkelistä vakuutettiin, ettei kenenkään ollut pakko muuttaa työn perässä. Tarkoitus oli, että työtä tehtäisiin jatkossa ATK- ja videotekniikkaa hyödyntäen. Tavoitteena oli luoda moderni verkko-organisaatio, joka toimisi kolmessa kaupungissa: Mikkelissä, Kuopiossa ja Joensuussa.

Mikkelin lääninhallituksen kansliapäällikkö Reijo Luhtavaara oli itse mukana sisäministeriön valmistelutyössä, joten hän pystyi kokeneena hallinnon asiantuntijana vaikuttamaan tehtyihin ratkaisuihin. Hän hahmotteli uuden Itä-Suomen lääninhallituksen toimintalinjoja. Hänen ansiostaan Mikkelissä oltiin myös varsin hyvin selvillä jo syksyllä 1996 tulevista suunnitelmista. Mikkelin henkilökunta saattoi  Kuopiossa ja Joensuussa ollutta lääninhallitusten henkilökuntaa helpommin sitoutua tuleviin uudistuksiin. Epävarmuus tulevaisuudesta jäyti kuitenkin useimpien mieliä, kun uuden vuoden tinat valettiin 1.1.1997.

Miten muodostetaan Itä-Suomen uusi lääninhallitus? Miten työni tulevat muuttumaan? Onko minulla jatkossa työtä? Miten asemani muuttuu? Kaikki oli vielä vuoden 1997 alussa hämärän peitossa. Osa henkilökunnasta oli mielestään vastentahtoisesti pakotettu osa-aikaeläkkeelle säästöjen saamiseksi. Oli monia kysymyksiä ja vähän vastauksia. Johtokaan ei aina pystynyt tukemaan henkilökuntaa, koska sillä johdollakaan ei ollut täyttä tietoa omasta asemasta eikä siitä, miten prosessi yksityiskohdissaan tulee etenemään.

Kriisien taustatekijöitä

Ihmisen kriisien ja henkilökohtaisen elämän taustatekijöitä on listattu monella tavalla. On todettu, että tietyt asiat vaikuttavat erittäin vahvasti ja saattavat aiheuttaa jopa uupumuksen. Lista on pitkä ja kattaa myös työelämän muutokset. Pahimmin koskevat puolison kuolema, avioero, vankeus tai mielisairaus, läheisen perheenjäsenen kuolema, vakava loukkaantumine n, irtisanominen, eläkkeelle jäämi nen, ra skaus, töiden uudelleenjärjestelyt, muutokset taloudessa, ystävän kuolema, työtavan muutos, lapsen muutto kotoa, vaikeudet appivanhempien kanssa, vaikeudet esimiesten kanssa, asunnonvaihto ja muutokset ihmisten välisissä kanssakäymisissä. Monet edellä luetelluista kriisien taustatekijöistä liittyvät siis joko muutoksiin henkilökohtaisessa elämässä ja ihmissuhteissa tai muutoksiin työelämässä.

Oma aviomieheni kuoli huhtikuussa 1996 sairastettuaan yli kaksi vuotta. Tyttäreni perhe oli Yhdysvalloissa ja näimme toisiamme harvoin. Ajoittain tunsin olevani suruni kanssa todella yksin.
Koko mieheni sairauden aika oli henkisesti raskasta ja lisäksi myös työpaineet olivat kovat. Monena iltana ristin käteni ja kiitin, että olin selvinnyt tästä päivästä ja pyysin voimia jaksaa huomisen yli.

Kun olen keskustellut lääninhallituksissa pitkään palvelleiden henkilöiden kanssa, monelle on noussut ahdistavana mieleen se vuosia kestänyt, pitkä prosessi, joka lopulta johti kymmenen vuotta sitten lääninuudistukseen. Ei ollut riittävästi tietoa, miten työt ja oma asema muuttuvat. Mitä tulee tapahtumaan, oli myös suurimmalle osalle johtoa suuri kysymysmerkki. Varmasti myös yksi stressin pahentaja oli lääninhallitusuudistuksen nostattama suuri julkisuus. Koko ajan sai olla vastaamassa tuttaville ja sukulaisille, mitä oman työpaikan lakkaaminen ehkä jatkossa merkitsee.

Omiin lääneihin oli sitouduttu, oli säästetty ja toivottu, ettei muutos toteutuisi koskaan. Henkilökunnasta tuntui erityisen väärältä, että sisäministeriö veti kaikki säästöt lääninhallituksista pois ja ettei niitä voitu käyttää edes lääninhallitusuudistuksen läpivientiin. Itä-Suomen lääninhallituksen edeltäjät olivat säästäneet 10 miljoonaa markkaa, joka oli laskettu uuden Itä-Suomen lääninhallituksen säästövelvoitteeksi. Itä-Suomen lääninhallitus siis sai urakkansa tehtyä edeltäjiensä säästäväisyyden ansiosta. Monien mielestä urakasta ei ollut kuitenkaan mitään hyötyä, vaan se meni keskushallinnon omiin tarpeisiin ja siellä perustettuihin uusiin virkoihin. Lääninhallituksille asetettuihin säästövelvoitteisiin ei Itä-Suomea lukuun ottamatta ylletty muissa lääneissä.

Kouluttaja Göran Lindgren toi esiin Itä-Suomen lääninhallituksen esimieskoulutuksessa 21.12.2006 ns. psykologisen työsopimuksen käsitteen. Jos työntekijä kokee, että työnantaja on rikkonut itse sopimuksen, työntekijä ei enää täysin sitoudu ja tuntee olevansa ”vain töissä”. Lääninhallitusuudistus oli pitkä ja monia ahdistava prosessi, jonka aikana varmasti osa henkilökunnasta sanoi psykologisesti työsopimuksensa irti koettuaan valtion rikkoneen oman sopimuksensa. Oli vaikea nopeasti muuttaa näkemyksiään lääninuudistuksesta ja sitoutua uuteen, perinteisestä tutusta aamukahviorganisaatiosta poikkeavaan uusia toimintatapoja vaativaan verkko-organisaatioon.

En ole merkinnyt omaan vuoden 1996 päiväkirjaani varsinaisesta lääninuudistuksesta mitään. Minulla oli kädet täynnä omia töitä ja lisäksi purin päiväkirjaani mieheni sairauden etenemistä. Mieheni kuoleman jälkeen olin todella yksin työni ja suruni kanssa. Tein lisäksi tammikuussa 52-vuotiaana naisena suurta nöyryyttä ja rohkeutta vaatineen päätöksen ja menin autokouluun, koska mieheni ei enää pystynyt ajamaan autoa. Naisten päivänä sain teoriakokeen suoritetuksi. Kiirastorstaina huhtikuun 4.päivänä läpäisin ensimmäisellä kerralla ajokokeen ja sain ajokortin. Ehdin ajeluttaa miestäni kaksi kertaa. Hän kuoli 10 päivän kuluttua.

Tunsin maaherroista monet hyvinä ja pätevinä yhteistyökumppaneina. Pirkko Työläjärvi, Kalevi Kivistö, Kaarina Suonio, Jacob Söderman, Eva-Riitta Siitonen ja Olavi Martikainen olivat olleet eduskunnassa arvostettuja kansanedustajia. Tunsin heidät parhaiten juuri eduskunta-ajoiltani ja maaherroista olin tehnyt yhteistyötä luonnollisesti Uudenmaan läänin maaherroista Södermanin ja Siitosen kanssa.

Pääkaupunkiseudun kaupunginjohtajat, maaherra ja Uudenmaan maakuntaliiton johtaja tapasivat säännöllisesti yhteisissä kokouksissa. Yhteistyö oli erittäin hyvä. Me pääkaupunkiseudun kaupung injohtajat suhtauduimme lääninhallitukseemme erittäin myönteisesti. Tämä tuli ilmi, kun me kymmenen suurimman kaupungin kaupunginjohtajat vaihdoimme lääninuudistuksen tavoitteista näkemyksiä. Muut kaupunginjohtajat katsoivat hämmästykseksemme, että lääninhallituksia ei ollut syytä kovinkaan innokkaasti puolustella.

Tyttäreni perheeseen syntyi Bostonissa syyskuussa 1996 kolmas lapsi, pieni poika. Perhe lensi joulukuun 29. päivänä Suomeen. Otin uuden vuoden vastaan Vantaan kodissani onnellisena kolmen lapsenlapseni, Vean, Miljan ja Justuksen, tyttäreni Minnan, vävyni Sepon ja vävyni äidin Riitta Vainion kanssa. Rekolan kirkonkellot soivat, raketit paukkuivat ja valoimme tinat. Piispa Eero Huovinen ja ylipormestari Eva-Riitta Siitonen puhuivat TV:ssa. Teimme takapihalle lumessa selällämme lasten kanssa enkeleitä.

Tunsin eläväni jotakin käännekohtaa, jota en osannut eritellä. Lapset olivat muuttaneet Suomeen ja asettuisivat tammikuussa 1997 asumaan Ouluun. Olisin halunnut asua lapsia lähempänä. Lapset toivat elämääni uuden toivon ja tarkoituksen. On sanottu, että naiset kokevat usein miehiä vahvemmin lapsenlapset myös niin, että omakin elämä tulee jatkumaan heissä. Mieheni kuolemasta oli kulunut vasta kahdeksan kuukautta. Olin siinä vaiheessa, että rakensin elämälleni uutta tarkoitusta. 

II Vantaalta maaherraksi Itä-Suomen lääniin 

Takaisin | Tulosta sivu