Näkökulmia henkirikosten ja joukkosurmien uutisointiin

Sisäisen turvallisuuden sihteeristön päällikkö Tarja Mankkinen

Miltä joukkosurmasta hengissä selvinneestä ja hänen lähipiiristään tuntuu lukea mediasta rikoksesta? Miksi viranomaiselta menee tunteja vahvistaa tieto, jonka sosiaalinen media selvittää minuuteissa? Miten toimitukseen tulvivista tietolähteistä voitaisiin vahvistaa todenperäisyys, uhrien lähipiiriä kunnioittaen? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdittiin Säätytalolla 15.8.2012 järjestetyssä pyöreän pöydän keskustelutilaisuudessa, johon osallistui noin 40 osallistujaa. Heistä enemmistö oli median edustajia. Tilaisuudessa käyty keskustelu herätti paljon ajatuksia, joista seuraavassa hieman pohdintaa.

Keskustelu järjestettiin sen vuoksi, että sisäasiainministeriöön tuli useita kysymyksiä eri tahoilta koskien joukkosurmien ja erityisesti perhesurmien uutisointia. Joidenkin yhteydenottojen taustalla saattoi jopa olla ajatus siitä, että ministeriö voisi ohjailla tapahtumista tiedottamista.

Viranomaiset tuovat usein esille, että median joskus räväkkäkin rikos- ja onnettomuusuutisointi lisää ihmisten pelkoja ja turvattomuutta. Onnettomuuksien ja rikosten uutisointi on lisääntynyt. Media puolestaan kokee tekevänsä perustyötään, uutisointia asioista jotka ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä.

Median tehtävä ei ole vain välittää tietoa vaan myös taustoittaa tärkeitä asioita. Yhteistyö eri tahojen kanssa toimii hyvin, jos median perustehtävä ymmärretään. Arjen kiireessä ja touhussa syntyy kuitenkin joskus vastakkainasettelua puolin ja toisin. Erityisen hankalana media kokee tilanteen, jossa sitä pidetään niin viranomaisten kuin myös uhrien vihollisena.

Kolmannen sisäisen turvallisuuden ohjelman valmistelun aikana pohdittiin rikoksen uhrin asemaa. Pyöreän pöydän keskustelussa tuli esille asioita, jotka antoivat lisää ajattelun aihetta. Varmasti varsin laajasti ei esimerkiksi ole tiedostettu, että henkirikosten uhrien lähipiiri on tilanteessa uhrin asemassa ja tarvitsee tukea. Rikoksen uhrin tukipalveluja ei ole kuitenkaan riittävästi saatavilla, ja niin rikoksen uhrit kuin heidän läheisensä jäävät aivan liian usein kokonaan ilman tukea.

Joukkosurmien tekijän tavoitteena on usein saada mahdollisimman paljon julkisuutta teolleen. Haasteena on kertoa tapahtumista ilman, että tekijä saa uutisoinnista sellaista vääristynyttä kunniaa ja mainetta, jota hän saattaa tavoitella. Joukkosurmassa menehtyneiden lähipiiri saattaa hyvin helposti kokea, että rikoksen tekijä nostetaan sankarin asemaan. Norjassa heinäkuun 2011 tapahtumien yhteydessä toimittiin johdonmukaisesti niin, että tekijä sai mahdollisimman vähän huomiota ja keskiössä olivat uhrit. Tekijän nimi mainitaan vain harvoin, mutta uhrien nimet ja tarinat tuotiin julkisuuteen. Uhrit saivat kasvot, he eivät olleet vain lukuja ja tilastoja. Suomessa on toimittu usein päinvastoin, ja tämä seurauksena rikoksen uhrit ovat jääneet taka-alalle tekijän saadessa suurimman huomion. Tämä on äärimmillään saattanut johtaa siihen, että tekijä saa teolleen ymmärrystä esimerkiksi oman taustansa ja kokemustensa johdosta. Tämä loukkaa uhreja ja heidän lähipiiriään. Myös tekijällä on läheisiä, jotka joutuvat kantamaan rikollisen teon seurauksia usein hyvinkin raskaalla tavalla.

Tiedonvälityksen kaksi keskeisintä seikkaa ovat totuudellisuus ja nopeus. Valitettavasti näiden yhteensovittaminen on joskus vaikeaa. Viranomaisten tiedottaminen saatetaan kokea hitaaksi. Viranomaiset haluavat varmistua siitä, että he kertovat vain faktoja, ei oletuksia. Virheellinen viranomaistiedottaminen voi lisätä rikoksen uhrin ja hänen lähipiirinsä kriisin keskellä. Virheellinen tiedottaminen vähentää myös luottamusta viranomaistoimintaan. Asian toinen puoli on se, että jos viranomainen ei pysty vakavan tapahtuman jälkeen sanomaan mitään tietoa odottaville kansalaisille, saattaa tämä heikentää ihmisten turvallisuuden tunnetta ja luottamusta viranomaisten kykyyn hoitaa tilanne.

Perinteinen media kilpailee sähköisen median kanssa erityisesti nopeudessa. Joukkosurmien jälkeen sähköisessä mediassa velloo kaikenlaista tietoa, oikeaa ja väärää ja kaikkea siltä väliltä. Nopeudessa sähköisen median lyöminen on mahdotonta. Sekä viranomaisilla että tiedotusvälineillä näyttäisi olevan yhteisenä tavoitteena suitsia sosiaalisessa mediassa leviävän virheellisen, repivän ja usein myös loukkaavan viestinnän vaikutuksia. Sosiaalisen median valvonta ja rajoittaminen on mahdotonta, mutta siellä leviävän vahingollisen ja väärän tiedon vaikutuksia tulee vähentää siitä huolimatta, että tämä saattaa näyttää mahdottomalta tehtävältä.

Ottavatko joukkosurmien tekijät mallia toisiltaan? Tutkimuksen mukaan koulusurmien kohdalla näin tapahtuu. Perhesurmien kohdalla tästä ei ole ainakaan vielä tutkimuksella osoitettua tietoa puoleen eikä toiseen. Näyttäisi myös siltä, että perhesurmaan syyllistyvä rikollinen ei hae teollaan samalla tavalla julkisuutta kuin mitä koulusurmaaja tekee.

Vielä lopuksi vinkki. Suomessa Mirka Smolej on tutkinut uutisoinnin vaikutuksia rikoksen ja väkivallan pelkoon, ja tutkimus löytyy Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuista. Kannattaa tutustua.

► News Media, Crime and Fear of Violence (1,1 Mb, pdf) Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 257